Jutun lähetti ITe , Heinäkuun 26, 2010 kello: 20:18:53
Re: Maajoukkueen valintamenettelyVastineena juttuun: Re: Maajoukkueen valintamenettely, jonka kirjoitti: derrick , Heinäkuun 24, 2010 kello: 09:32:21:
derrick kirjoitti:
» Monessa muussa lajissa maajoukkueeseen valitaan laajempi kilpailijajoukko, joista sitten valitaan "kisakoneeseen" pääsijät tietyllä valintaperusteella. Joskus myös maajoukkueen ulkopuolelta voi päästä mustana hevosena, jos kehitys vuoden aikana on ollut hyvää näyttöä antava.
» Jos ajatellaan, että meilläkin olisi maajoukkue, johon pääsisi tiettyjen arvokisojen perusteella, esim. SM-kisojen mitalistit, ed. vuonna PM- ja MM-kisoissa hyviin suorituksiin päässeet sekä vaikka sitten rankingeissä menestyneet, jäsenten määrä X. Näitä valmennetaan isompiin arvokisoihin ja heidän keskuudesta valitaan PM- ja MM-kisoihin menevät. Yksi piirre minusta on jäänyt huomioimatta; agi.fi ranking'ssä nollien/kisattujen ratojen keskiarvo. Suoritusvarmuus on ihan erilainen esim. 9 nollaa/ 47 kisaa (ka 5,2) kuin 17 nollaa/25 kisaa (ka 1,4).
» Maajoukkueeseen ja sitä kautta arvokisoihin pääsemisen tavoite olisi yllä koko vuoden, jokaisella 3-luokan radalla olisi muutakin merkitystä, kuin vain saada se nolla.
» No, mun mielestäni agilityssä painoarvo on liian paljon onnen kantamoisessa.
Aloittaisin siitä, että joukkueesta mielestäni voidaan pudota epäonnen kantamoisella, mutta sinne ei kyllä kovin helposti päästä onnen kantamoisella. Mitä enemmän harrastajien määrä ja taso nousee sitä varmempaa on, että paikkoista syntyy kunnon kilpailu ja kilpailulla paikka joukkueessa on lunastettava. Keskeistä kilpailussa on, että se voi olla aito vain jos kaikki kilpailun osapuolet asettuvat samalle viivalle. Suomi on iso maa ja matkat pitkiä. Kaikilla ei ole taloudellisia tai ajan käytön kannalta mahdollisuuksia kohdata kaikkia pahimpia kilpakumppaneitaan useita kertoja vuodessa ympäri Suomea. Näin kaikki muut kilpailut antavat viitteitä koirakon osaamisesta ja nopeudesta, mutta eivät välttämättä siitä, miten he menestyvät muiden huippujen joukossa ollessaan samalla viivalla.Derricin ehdotuksen yksi paha näkökulmavirhe syntyy siitä, että sekotetaan keskenään kilpaileminen ja harjoittelu. Varmasti on syytä kehittää harjoittelun tasoa ja tuoda siihen lisäulottuvuutta huippujen yhä vaativammalla treenauksella, mutta miksi se pitäisi sekoittaa myös harjoittelun tulosten mittaamiseen eli kilpailuun joukkuepaikasta? Kaikki potentiaaliset koirakot eivät koskaan pysty osallistumaan mahdolliseen huipun tason korottamiseen pyrkivään harjoitteluun eli ns. maajoukkuekoulutukseen. Maajoukkuekoulutusta on kuitenkin vietävä mielestäni eteenpäin, koska se on tae siitä, että pysytään lajin kehityksen kelkassa. Miksi joku harrastaja, joka ei pystyisi osallistumaan maajoukkuerinkiin olisi kanssakilpailijoitaan huonompi Suomen edustaja, jos hän kuitenkin hankkisi samat tai jopa paremmat taidot omalla tavallaan. Onko joku tietty tapa hankkia valmiudet huipulle sallitumpi kuin joku toinen. Minusta näin ei ole asianlaita.
Kuuluminen tai pääseminen "maajoukkuerinkiin" ei siis ole välttämättä kaikkien tavoite, mutta vielä kriittisemmin suhtaudun sinne pääsemisen kriteereiden absoluuttiseen tasa-arvoisuuteen. Kriteereistä on pyritty tekemään tähän asti mahdollisimman yksinkertaiset. Jos kriteereiden muuttujien määrää lisätään huomattavasti ottamalla mukaan rankingia ja PM-joukkueessa onnistumisia ym.. niin kohta on olemassa niin paljon liikkuvia osia, että niiden tasapainottaminen rinkiin kuulumisen perusteena on yhä vaikeampaa. Arveluttavaa se on varsinkin, kun nämä kriteerit ruokkivat toinen toisiaan. Et siis voi saada lisäpisteitä PM-kisoista, kun et ole kuulunut maajoukkueeseen ja et siksi ole voinut edes osoittaa tuossa kisassa osaamistasi. Jos tässä tilanteessa vielä estettäisiin ringin ulkopuolisten mahdollisuus haastaa ringin sisäpuolisia reilussa kilpailussa, niin missä olisi silloin tasa-arvoinen kilpailu. Käytännössä sitä ei olisi lainkaan. Maajoukkuerinkiajatusta on kuitenkin syytä kehittää ja siihen kuulumisella voi olla moninaisetkin kriteerit, mutta noita kriteereitä tai vaikkapa ranking-sijoitusta ei tule sekottaa lopulliseen maajoukkuevalintaan. Toinen on harjoituspaikka toinen on kilpailulla ansaittu edustuspaikka.
Jos maajoukkueeseen pääseminen rajoitettaisiin vain ringin sisälle kuuluviin nousisi myös "urheilupolitiikan" rooli. Monista muista lajiliitoista on esimerkkejä sen vaikutuksista. Varmasti valintanimityksiä olisi tehtailemassa joku nimetty nimittäjäjoukko, mutta muista liitoista on käynyt vuosien varrella ilmi, että aika usein liiton hallituskin haluaa epäselvässä tilanteessa iskeä lusikkansa soppaan. Jo teoriassa olisi mieletöntä, jos SAGIn hallituspaikat alkaisivat kiinnostaa ihmisiä sen takia, että he pääsisivät tekemään näitä rajatapauspäätöksiä maajoukkueeseen osallistujista. Tulisiko hallituksesta silloin myös kennelpolitiikan (rotupolitiikan)yksi areena? Minusta liiton hallitukselle kuuluu vain mahdollisimman tasapuolisten ja oikeudenmukaisten valintakriteerien määrittäminen etukäteen ja en usko, että tätä tasapuolisuutta on mahdollista toteuttaa muuta kuin kilpailuttamalla halukkaita maajoukkuekandidaatteja keskenään. Mielestäni nykyinen karsintakilpailujärjestelmä parhaiten toteuttaa tuon tasa-arvoisuuden kriteerin. Kilpailutapahtuman pisteytyksiä, ihanneaikamenettelyitä ym.. toki voidaan kehittää, jos kehitettävää löytyy, mutta itse karsintakilpailumenettely on mielestäni kaikkein tasapuolisin, jonka itse tiedän.
On ihan hyvä, että aika ajoin pohditaan erilaisia vaihtoehtoja. Itse toivoisin kuitenkin, että ehdotuksen tekijät miettisivät aina ensiksi toteutuuko systeemissä tasa-arvoisen kilpailun mahdollisuus. Jos sitä ei tapahdu, niin olen itse hyvin kriittinen. Maajoukkuharjoitusringistä tapahtuva maajoukkueen nimeäminen antaa aivan liian paljon tilaa vedätykselle, kaverisuhteiden käyttämiselle, potentiaalisten kilpailijoiden kampittamiselle ja muulle roskalle, jota en voi kannattaa. Jos joskus tälläinen menettely nousee päättäjien pöydälle vakavana vaihtoehtona, niin toivoisin, että he miettisivät useampaankin kertaan onko siinä mitään järkeä. Kaiken lisäksi harjoittelussa ja kyläkilpailuissa näytetty tuloskunto ei läheskään aina vastaa yksilön kykyä selvitä paineen alaisena isossa kilpailussa. Jos huonoja esimerkkejä haetaan, niin yleisurheilupuolella aikoinaan "Lätsä-Pekka" Päivärinta oli varmaan yksi maailman parhaita harjoitus- ja kyläkilpailujuoksijoita, mutta muuten menestyminen oli vähän surkeampaa. Lätsä putosi niin sanotusti silmille.