Jutun lähetti ITe , Heinäkuun 18, 2011 kello: 12:25:23
Re: KarsintaformaatistaVastineena juttuun: Karsintaformaatista, jonka kirjoitti: -T , Heinäkuun 18, 2011 kello: 09:27:46:
Nämä karsintaformaattikeskustelut ovat aina mielenkiintoisia. En tiedä onko kovinkaan hyödyllistä käydä sitä keskustelua ihan heti kisojen jälkeen, mutta heitetäänpä tähän muutamia perusajatuksia, joita pidän itse tärkeänä.
- Mielestäni kaikki menestys tulee hankkia kilpailemisen kautta. Millään muulla tavalla hankitulla menestyksellä ei saa olla sanan sijaa. Tarkoitan tällä, että pelkään kuin ruttoa sellaista mahdollisuutta, että missä tahansa karsintojen vaiheessa annetaan jonkun ihmisen (tai ryhmän) henkilökohtaiselle mielipiteelle mahdollisuus vaikuttaa jatkoon pääsyn ratkaisuihin. On aivan sama tapahtuisiko tämä mielipidevaikuttaminen karsintoihin pääseviin, ensimmäisen päivän jälkeen jatkoon pääseviin tai joukkueeseen valittaviin.
- Oikeastaan saman asian jatkoa on, että karsintoihin pääseminen tulisi olla mahdollista nuorehkolla kehittyvällä ohjaajalla ja koiralla aivan samoin kuin jo vähän kokeneemmalla ohjaajalla ja koiralla. Tarkoitan sitä, että tässä lajissa ollaan nähty loistavaa kehittymistä yhden ohjaajan suorituksissa vuoden ajanjaksossa. Vielä useammin ollaan nähty, kun kokenut ohjaaja on kouluttanut koiraansa systemaattisesti ja edellisenä vuonna koira ei ole ehtinyt saavuttaa karsintatuloksia, mutta seuraavana vuonna noita tuloksia on voinut olla vaikka muille jakaa. Koska tällaisia kehityskaaria ollaan nähty sekä ihmisten että ohjaajien suhteen ei koskaan voi olla pienintäkään varmuutta missä päin Suomea se seuraava huippu on kehittymässä. Näitä tapauksia on ollut aina ja tulee myös jatkossa olemaan. Kysymys on koulutuksen tasosta ja siitä kuinka liikunnallisesti lahjakkaita ihmisiä siirtyy muista lajeista agilityn pariin. Jos tällainen ohjaaja onnistuu saamaan hyvän koiran ja pätevää valmennusta, niin kukaan ei osaa ennustaa kehittymiskaaren nopeutta.
- En lämpene nollaprosentin käytölle karsintamenetelmänä. Syy on mielestäni yksinkertainen. Ohjaajat laittavat kilpailuille muitakin tavoitteittaita kuin 0-tekemisen. Joku kilpailija voi vaikkapa nähtyään radan todeta, että tässä on mahtava tilaisuus harjoitella takaaleikkauksia. Tällöinkin hän pyrkii puhtaaseen nollaan, mutta pitää oppimis- tai testaamismahdollisuutta niin hyvänä, että on valmis tinkimään sijoituksestaan ja ehkä siitä radan puhtaudestakin, jotta tulevaisuudessa koirakolla olisi käytössään hyvin toimiva ohjausmetodi, jonka hyödyt voisi käyttää vaikkapa karsinnoissa tai MM-kisoissa. Tietysti joku voi sanoa, että kilpailussa pitää aina tehdä parhaansa ja käyttää vain parhaiten osattuja metodeja. Näin ei asianlaita kuitenkaan ole juuri missään lajissa. Jalkapallossa annetaan normaalisti penkillä oleville reservipelaajille mahdollisuus kehittää taitojaan heikompaa vastustajaa vastaan ja säästetään parhaimpia pelaajia sekä annetaan huipuille mahdollisuus levätä. Keihäänheittäjä saattaa tehdä heittoja vain puolilla vauhdeilla tai seiväshyppääjä käyttää vain harjoitteluseipäitä. Esimerkkejä muistakin lajeista on tuhatmäärin ja käytäntö agilityn sisälläkin varsin tunnettu. Nollaprosentti ei siis tosiassa kerro yhtään mitään. Se ei kerro koirakoiden välisestä paremmuudesta eikä välttämättä edes koirakon omasta kehityksestä. Vain ohjaajalla itsellään on mahdollisuus nollaprosentin perusteella tehdä pidemmälle meneviä johtopäätöksiä, koska vain hän tietää mikä on ollut kunkin kilpailun lähtötavoite. Nollaprosentin voi siis mielestäni heittää karsintakriteerinä romukoppaa jo alkuvaiheessa.
- Mielestäni ainoa selvä mahdollisuus laittaa kilpailijat vertailuissa samaan tilanteeseen on se, että kilpailija etukäteen tietää, että tämä kilpailu on sellainen, jossa minun on oltava kaikkia muita parempi. Silloin ei enää pohdita, onko tällä kilpailulla merkitystä vai ei. Silloin sillä on aina merkitys. Tuon merkityksen tulee olla selkeä sekä hyvään että huonoon suuntaan. Olet jatkossa tai et. Suomen ongelma on, että tämä maa on iso ja etäisyydet pitkiä. Siksi on vaikea järjestää mitään sellaista seulontajärjestelmää, joka käsittelisi kaikkia tasapuolisesti sekä maantieteellisesti että myös ajatellen edellä mainitsemaani koirakoiden kehityskaarta, joita siis ollaan nähty. Kaikki myös tietävät, että hyvänkin koirakon huippuvirettä on vaikea pitää pitkää ajanjaksoa. Tietysti jos sitä aletaan mittaamaan, niin sekin kertoo jotain minkälaista suuntausta halutaan tukea. Esimerkiksi opiskelijoilla on kuitenkin kesäaikaan paljon paremmat mahdollisuudet hioa suoritustaan kuin kiireisenä talven tenttiaikoina. On myös paikkakuntia, joissa talviharjoittelupaikat ovat kortilla, kun taas toisilla on mahdollisuus harjoitella talvikautena mielin määrin, mikä antaa heille kilpailuetua. Onko karsintajärjestelmän alkuvaiheessa mitään perusteltua syytä vielä lisää vaikeuttaa niiden etenemistä maajoukkueeseen, joilla muutenkin on vähemmän halliaikaa tai harjoittelutilaisuuksia. Mielestäni ei missään nimessä.
- Sitten on se talous, josta olen kirjoittanut kymmeniä kertoja. Mielestäni MM-karsintojen kustannuksia ei ole syytä tukea älyttömästi SAGIn varoista. Niiden taloudellinen tavoite pitäisi olla lähellä nollabudjettia. Muiden harrastajien varoja ei pidä ylenmäärin siirtää huippujen valintatilaisuuden tukemiseen. Jotta karsintojen talous ja kilpailumaksut olisivat järkevällä tasolla, tulee lauantaipäivälle päästä riittävä määrä kilpailijoita. Se on myös helpoin tapa laittaa koirakko koirakkoa vastaan samalle lähtöviivalle. Silloin toteutuu oikea reilu kilpailu ja se tehdään myös taloudellisesti järkevimmällä tavalla.
- Karsintamenettely on aina raaka tehtiinpä se millä tavalla tahansa. Aina on onnistujia ja aina on epäonnistujia. Vaikka itseänikin joidenkin koirakoiden putoaminen suorastaan harmittaa, niin minulla on kuitenkin vahva usko siihen, että kokonaisuuden ja lajin kehityksen kannalta on parempi, että jotkut kärsivät sisällään sen piinavan tuskan, joka epäonnistumisesta vääjäämättä jää kuin että järjestelmän kilpailullisuutta karsitaan. Mielestäni lauantai päivälle tulee jatkossakin päästä riittävä määrä kilpailijoita, koska nytkin joukkueeseen pääsi ohjaajia, joista itse en ollut kovinkaan paljon kuullut. He lunastivat paikkansa kilpailemalla ja sitä arvostan aina. Ainakin minulle sieltä siis löytyi yllättäjiä. Mielestäni voidaan myös kysyä, miksi tulisi olla joku muu järjestelmä, joka vähentäisi kilpailemisen ja kilpailussa onnistumisen merkitystä. On surullista, jos joku epäonnistuu, mutta kilpailemisen periaate oli mielestäni kuitenkin kunniassa ja niin jatkossakin pitää olla.
- Kun karsintajärjestelmää jatkossa kehitetään, niin toivon, että edelleen kaikilla asuinpaikasta ja harjoitteluolosuhteista sekä oman kukkaron koosta riippumatta on mahdollisuus tavoitella maajoukkuepaikkaa. On toinen asia, jos kilpailusuoritukset eivät siihen riitä. Reilu kilpailu edellyttää, että parhaat kilpailevat parhaita vastaan eli jokainen jokaista vastaan. Vain menestyneet pääsevät jatkoon. Jatkoon päässeilläkin peli on aina raakaa niin kauan kun paikkoja on vain muutama.