Jutun lähetti Ismo Teivainen , Huhtikuun 22, 2011 kello: 12:20:40
Re: B-maajoukkueen näyttökisat vuonna 2011Vastineena juttuun: Re: B-maajoukkueen näyttökisat vuonna 2011, jonka kirjoitti: Uudehko agilityharrastaja, ex järjestöjyrä ja huippu-urheilija , Huhtikuun 22, 2011 kello: 09:36:36:
Oma huomioni kiinnittyi lopussa olevaan kohtaan, jossa totesit maajoukkueen valintamenettelyn olevan jotenkin omituinen. Mitä mahdat tällä tarkoittaa? Itse pidän karsintakilpailuperiaatetta yhtenä selkeimmistä tavoista ratkaista maajoukkuepaikka.
Perusteeni ovat seuraavat:- Paremmuus kilpailijoiden välillä voidaan ratkaista puolueettomasti vain mittaamalla ja vertailemalla näiden keskinäistä kisamenestystä, silloin kun kaikki ovat mukana samoissa kilpailussa. Agilityn vahvuus on siinä, että toisin kuin muissa koiraharrastuslajeissa tuomarin näkemyksellä on hyvin vähän painoarvoa. Jos olet nopein ja teet virheettömän radan, sinä voitat.
- Koska kilpailijoiden keskinäistä paremmuutta ei haluta jättää vain yhden satunnaisen radan varaan, kilpaillaan karsinnoissa viidellä radalla, joissa testataan sekä hyppyrataosaamista että agilityrataosaamista. Molempien osaamista myös MM-kisoissa menestyminen edellyttää. Koska ratoja on viisi, tulee ne tehdä jotenkin vertailukelpoisiksi keskenään. Tätä vertailtavuutta on vuosien varrella kehittänyt menestyksellä lähinnä Ari Honkanen (matemaattiset tilastomallit) kilpailutoimikunnan kanssa.
- Kun harrastajat asuvat ympäri Suomea ja heillä on hyvin erilaiset lähtökohdat ja mahdollisuudet osallistua kilpailuihin tai johonkin tiettyyn valmennukseen, voidaan mielestäni kohtuudella edellyttää, että lopullinen joukkuevalinta perustuu vain ja ainoastaan yhden viikonlopun kestävän karsintakilpailun tuloksiin. Maan kiertäminen ei sinällään kerro mitään osaamisesta ja nopeudesta. Vain näytöillä on merkitystä. Vastaava menettely on vaikkapa USA:n olympia-karsinnoissa. Se on tulos tai ulos. Se on reilua ja oikeudenmukaista eikä siinä tarvita mitään spekulaatioita.
- Kaikkein eniten pelkään sellaisia valintamenettelyitä, joita on ollut vaikkapa Ruotsissa ja Ranskassa, jossa mahdollisesti lähdetään harkitsemaan sopivia edustajia jonkin arvioinnin pohjalta. Jos jotain olen näinä koiraharrastusvuosinani oppinut, niin se koskee juuri arvioinnin vaikeutta ja sen ryöpsähtämistä vasten kasvoja. Kello on lahjomaton. Tuomari yrittää olla niin tarkka kuin mahdollista ja tuloksista näkyy kuka tai ketkä ovat parhaat. Mitään muuta arviota ei mielestäni tarvita. Vuodet ovat osoittaneet, että näin valitut koirakot ovat myös menestyneet maailmalla.
- Vanha jääkiekkotuomari kolleega Ilkka "Luru" Hoviseppä sanoi: "Suomalaiset eivät kovin helposti pärjää joukkuelajeissa. Kun Pertti Karppinen souti yksin hän oli maailman paras. Jos veneeseen laitetaan kaksi niin kohta jo toinen soutaa ja toinen huopaa ja riitaa tulee suunnasta. Keihään heitossakin on niin, että jos heität pidemmälle kuin kukaan muu, niin olet maajoukkueessa. Se on selvä peli"
- Näistä syistä pidän maajoukkueen valintamenettelynä karsintaviikonloppua mitä urheilullisimpana vaihtoehtona. Mikä voisi olla parempi menetelmä kuin laittaa kilpailijat viidelle radalle mittelemään samassa kisassa, samoissa olosuhteissa paremmuudesta? Siellä on stressiä, jännitystä joskus myös ääntä. Vaaditaan hermojen hallintaa, kunnon ajoitusta, hyviä tuomareita jne.. Se on agilityurheilua parhaimmillaan.