Jutun lähetti ITe , Lokakuun 14, 2011 kello: 03:26:42
Re: HerätysVastineena juttuun: Re: Herätys, jonka kirjoitti: Asiantuntemustako? , Lokakuun 13, 2011 kello: 22:34:02:
Esität mielenkiintoisia näkökulmia, mutta monelta osin ainakin harhaanjohtavia. Niinpä ehkä ainakin muutamia asioita pyrin omalta osaltani kommentoimaan.
Asiantuntemustako? kirjoitti:
» Kun ITe pidät niin SLU:n tuottamasta materiaalista, niin tässä sitä sinulle lisää.Pidän SLU:n tuottamasta materiaalista, koska siinä yleensä pyritään katsomaan asioita monipuolisesti. Se on SLU:n vahvuus. Siellä ymmärretään, että lajilla on huippu-urheilu, mutta myös nuorisotyö sekä tavallisten harrastajien taso. Niillä jokaisella on oma arvonsa.
» Vastauksesi alkavat olemaan linjaa jos tädillä olisi munat, niin hän olisi setä. Ihan samoin voitaisiin rajata osallistujajoukko joka maan harrastajamäärien suhteen, niin Suomesta ei pääsisi PM- tai MM-kisoihin, kuin muutama koirakko.
Väärin. PM-kisoissa olisi eniten ruotsalaisia sitten suomalaisia, sitten tanskalaisia ja vain vähän norjalaisia. Ruotsin ja Suomen harrastajamäärissä ei ole läheskään niin suurta eroa kuin mikä olisi oletettavissa maiden väkilukujen perusteella.
MM-kisoissa Suomella olisi myös selkeästi väkilukuaan suurempi edustus. Amerikkalaisia ja englantilaisia olisi eniten sitten saksalaisia ja ranskalaisia. Myös osaamistasolla mitattuna Suomessa ei ole mitään häpeämistä. Totuuden nimissä tässä on annettava tunnustusta tehdystä työstä muutamille hyvin aktiivisille ohjaajille kuten Janita Leinonen ja Jari Suomalainen. Toki muitakin on ja pitääkin olla, mutta ylipäätään suomalaisen osaamisen taso on korkealla.
» Talousihminen et näytä olevan, jos harrastaminen ja lajin kehitys on kolmesta tai edes kymmenestä eurosta kiinni. Euron kisamaksun korotuksella ja samaisen euron siirtämisen toiminnan oikeaan kehittämiseenkin on kokonaisuuksiltaan edullinen. No eipä tosin SAGIkaan ole oikein taloudenhoidon kanssa sinut.Talousihminen ja talousihminen miten tuon nyt ottaisi - asialla on monet kasvot. Laskentatoimen tutkinto nyt ainakin on suoritettu kiitettävin arvosanoin. Senkin uskallan väittää, että jonkun verran olen omalla toiminnallani rahaakin tähän lajiin tuonut, mutta mitäpä tuosta. Se asia mistä puhuin lisenssimaksun korotuksesta perustuu niihin asioihin ja näkökantoihin, joita SAGIn vuosikokouksissa on otettu ja miten harrastajat ja seurojen edustajat ovat lisenssihintoihin suhtautuneet. Itselläni on kyllä ollut useampaankin kertaan haluja nostaa maksuja, mutta realiteetit ovat olleet toisia. Ei kannata tavoitetella kuuta taivaalta, jos sitä ei voi saavuttaa. Se toinen puoli on sitten se joidenkin henkilöiden taloudellinen tukeminen jollakin EO:n matkalla. Siihen en näe yhtään ainoata järkevää syytä. Se kilpailu nyt vaan ei minun mielestäni ole sen arvoinen, että sitä tulisi jotenkin erityisesti tukea. Hieno kilpailu se on, mutta mitä SAGI voisi tuolla matkatuella saavuttaa. Mielestäni ei yhtään mitään. Ainoa syy, miksi SAGIn kannattaa ylipäätään olla siinä jotenkin mukana on, että joukkueiden valintaan tulee joku puolueeton systeemi. Jos uskot lajin kehittämisen tärkeimpänä elementtinä olevan EO-joukkueen tukeminen, niin itse kyllä löytäisin tuolle rahalle paljon parempaakin käyttöä ja olen kanssasi täysin eri mieltä.
EO:n on sentään FCI myöntämä kilpailu ja siten jotenkin ymmärrettävissä ja on luonteeltaan kuitenkin jonkinlainen arvokilpailu, mutta jo nimensä mukaan rajoittuu vain eurooppalaisten kisaksi. Ylipäätään maailmalla pyritään kuitenkin koko ajan keksimään kaikenlaisia muka "arvokilpailuja", joiden todellinen merkitys tuntuu jäävän hyvinkin markinaaliin. Mielestäni SAGI tulee keskittyä kahteen pääkilpailuun eli MM-kisoihin ja PM-kilpailuun, joita tuetaan selvästi sekä organisointitukeen, kun puhutaan EO-kilpailusta. Nuorten kisat voivat myös kuulua tuettaviin. Muihin kilpailuihin tulee suhtautua hyvin suurella kriittisyydellä varsinkin, jos tarkoituksena on tukea niihin osallistuvia rahallisesti. Jokainen toki saa matkustella niin paljon kuin haluaa, mutta tehköön sen omalla kustannuksellaan.
» Perspektiiviä millainen on agilityn harrastajamäärä ja miten se jakautuu. Agilityn edellä harrastajamäärissä ovat mm. auto-urheilu, kiipeily, sukellus, purjehdus noin 1,5 2 kertaisilla harrastajamäärillä. Samoissa määrissä ovat useat kamppailulajit, taitoluistelu ja moottorikelkkailu. Eli puhutaan marginaalilajista ja lajeista joiden kasvua rajoittaa mm. harrastuspaikkojen puute ja lajeista, joissa kaikissa muissa paitsi taistelulajeissa liikkuvat isot rahat. Toisaalta taistelulajit ovat pitkälti ideologisia ja ns. trendilajeja, joita agility ei toivottavasti ole.
Tunnut olevan kovasti isojen rahojen perään. Mahtaakohan autourheilun rahoissa olla jotakin tekemistä sillä, että autoteollisuus ylipäätään on yksi maailman suurimpia teollisuuden aloja, joten unohda vertailut ainakin siihen. Moottorikelkkailu on aivan samanlainen myyntikanava teolliselle tuotteelle, jolle löytyy oma ostajapotentiaalinsa ja sitä kautta myös raha. Purjehdus sivuaa samaa ideologiaa, mutta toki pienemmissä luokissa on jotain muutakin. Välineiden hinnat huippupurjehtijalla ovat kuitenkin sitä luokkaa, että ne useimmiten ovat tavallisen ihmisen ulottumattomissa. Sukellus ja kiipeily ovat elämäntapalajeja, mutta todellisuudessa niissä mahdollisesti pyörivät isot rahat tulevat ammattimaisesti hoidetuista sukelluskouluista ja tuohon toimintaan liittyvästä matkailusta. (tästä oli muuten radio-ohjelma jonkin aikaa sitten). Kiipeily ei käsittääkseni Suomessa kovin suuria rahoja kerää. Muutamat alppinistit kuten Veikka Gustafsson ja kuppanit ovat toki rahoja keränneet suuriakin määriä, mutta niiden osalta kysymys on ollut pikemminkin elämysteollisuudesta ja utopiasta, jota tavoittelemaan Suomessa pystyy vain alle viisi ihmistä. Taitoluistelu on sellainen hieno laji, jossa kiistämättä sponsorointi perustuu johonkin muuhun kuin lajissa käytettävään tuotteeseen. Taitoluistelu on todellista hienoa urheilua, mutta senkin harrastusympäristöt on rakennettu yhteiskunnan varoin toisin kuin agilityssa, jossa rahat kerätään harrastajilta.
Agilityssa kun se kaveri on koira, niin sen valmistajilta tuskin on saatavissa suuria sponsorirahoja. Enkä missään nimessä sellaisia pentutehtaita toivoisikaan. Toki koiranruokavalmistajat ovat merkittävässä roolissa, mutta muiden kaupallisten yritysten suhteen ei kannata luoda liian suuria pilvilinnoja. Tämä ei tarkoita, ettei sponsoreita ja yhteistyökumppaneita tulisi hakea ja tutkia ja taloudellisia tavoitteita asettaa, mutta mitään yksinkertaista konseptia ei ole olemassa. Koiraohjelmien suosiosta voi tehdä jotain johtopäätöksiä, mutta eivät kaikki koirista kiinnostuneet ole kiinnostuneita agilitysta.
» Jaetaan SAGIn sivujen 10 000/SLUn 6 500 harrastajaa huippu-, kilpa- ja harrastajaurheilijoihin. SLUn tutkimusten mukaan jako menee seuraavasti:
» Harrastajia on 9 500
» Kilpailijoita 500, joista alle 50 satsaa huippu-urheilun edellyttämällä tavalla, johon alle 50 yrittää nousta mukaan. Poikkeuksellisia maailman huippuja on n. 1 ja potenttialisia menestyjiä 2 - 5. Agility eroaa tästä massasta sillä, että lajin nuorten osuus on poikkeuksellisen pieni, joka pienentää kilpailijoiden ja huipulle pyrkivien suhteellista määrää ja lajin kasvamista.»
Osittain tuo logiikka voi pitää paikkansa, kun puhutaan niistä, jotka todella satsaavat, mutta on kuitenkin hyvin karkea arvio. Jos arvioidaan sitten sitä, kuinka monella on menestymisen mahdollisuudet, niin ensinnäkin agilityssa ohjaajan ura voi olla poikkeuksellisen pitkä vaikka koiran paras aika onkin lyhyehkö. Suomessa on ollut viime vuosinakin kaksi maailmanmestaria, joten sen suhteen tuo tilasto menee jo pieleen. Hopeaakin on tullut tänä vuonna, joten siinä on kolmas potentiaalinen selkeä ja kiistaton huippu. Kaikki nämä ovat eri säkäluokissa ja kukaan heistä ei ole ollut voittamaton Suomessa. Maksiluokassa haastajia on ollut ehkä kaikkein eniten eli oman arvioni mukaan reilusti yli kymmenen. Jokaisella heillä on edellytykset hyvänä päivänä olla MM-kisoissa mitalleilla.
» Toisaalta nuorissa marginaalilajeissa yleensä kärki on suhteellisen laaja, mutta terävin kärki yleensä puuttuu, joten poikkeukselliset maailman huiput uupuvat ja potenttialisia on 3 - 8. Toinen yleinen piirre on, että huiput ovat myös valmentajia omien kokemustensa kautta.
Maailman huippujen uupuminen on luonteeltaan hieman erilaista eri lajeissa. Vaikkapa ammunnassa on huippuja, jotka ovat pysyneet siellä todella pitkään. Mitä fyysisempi tai loukkantumisherkempi laji on, sitä lyhyempi aika maailman huipulla yleensä on. Toisaalta kestävyyslajeissa jo pelkän pohjakunnon luonti vie vuosikausia, joten tuo polku on hyvin pitkä. Agilitya tulee kuitenkin arvioida sen fyysisen rasituksen pohjalta, joka urheilijaan tosiasiassa kohdistuu. Laji vaatii monipuolisia ominaisuuksia ja ketteryyttä sekä "pallosilmää". Laji ei kuitenkaan vaadi äärimmäistä suorituskykyä ja vaikkapa pelkkä ohjaajan nopeuden vertailu ei todellakaan kerro, miten hän pärjää kanssakilpailijaansa verrattuna. Aika mitataan sittenkin koirasta ja sen fysiikalla on keskeinen osa suorituksessa. Jos ohjaajalla on riittävän hyvä fysiikka hän voi silti voittaa aivan huippufyysisen ohjaajan eli riittävän hyvä riittää.
» Selvyydeksi, että harrastajat ovat yleensä suurin kilpailuihin osallistuva joukko ja harrastajatkin voivat harrastaa tavoitteellisesti. Tämä pätee myös omiin valmennettaviini, joista noin puolet on ns. harrastajia, jotka tähtäävät johonkin yksittäiseen tavoitteeseen, enkä puhu nyt agilitystä.
» Agilityn nykysysteemi on suunnattu väärään harrastajaosaan, jos halutaan, että lajin menestys- ja osaamistason nousutarina jatkossa säilyy ja laji kasvaa. Eväät ovat tällä hetkellä aika hyvät taistelulajien menestystarinalle. Menestymisessä onnella on aina pieni osuus, mutta vähääkin onnea aina tarvitaan ja tämä onni on ansaittava oikealla toiminnalla.
Mielestäni SAGI on panostanut aivan oikein kahteen asiaan. TOP-teamiin ja valmentajakoulutukseen. Niiden kautta menestyksen edellytykset kasvavat. Valmentajien lisääminen ja heidän osaamisensa parantaminen on siis paljon tärkeämpää kuin joidenkin huippujen kisamatkojen tukeminen.
» Nyt kasvua haetaan suuntaamalla kotimaiset arvokilpailut valintamenetelmineen harrastaja- ja juuri kilpailuosastoihin tuleviin. Tämä osa harrastajista kilpailee ja harrastaa taatusti olivat pääsyvaatimukset tai karsintamenetelmät mitkä tahansa. Nykymenetelmä tekee taviskilpailuista tasapaksuja, kun kaikissa kilpailuissa on vain yksi tavoite. Harrastaja- ja juuri kilpailuosastoihin pyrkivien suurin motivaatio pitkässä juoksussa kilpailemiseen ja harjoitteluun on, jos saa kunnolla mitata tasoaan alle 100 huippua tai huipulle pyrkivän vastaan.
» Jos näihin alle sadan kärkiryhmään satsataan ja annetaan kunnon mahdollisuudet harjoitella, hankkia rahaa ja aikaa tavoitteelliseen harjoitteluun ja tarjota kunnon kilpailuita, saadaan kaikissa harrastajaryhmissä kasvua niin määrällisesti kuin osaamisestikin. Vain huippu-urheilu nostaa kouluttautumisen ja motivaation tasoa, taloudellisten mahdollisuuksien kasvamista kaikissa harrastamistasoissa. Sisäsiittoinen koulutus/valmennus johtaa taantumukseen.
Ei kukaan estä hankkimasta rahaa omaan valmentautumiseen. Kysymys onkin siitä, että minkä takia muiden harrastajien tulisi rahoittaa toisten valmentautumista. Kaiken lisäksi massa rahoittaa ne tilat, joissa lajia harrastetaan ei muutama huippu. Pitäisikö siis tavallisten harrastajien maksaa ensin tilat, sitten valmennus ja vielä lisäksi matkat näille huipuille. En usko, että seurat ovat tähän valmiit. Jokainen vastatkoon pääosin itse omista kuluistaan. Ei voi olla niin, että tavalliset harrastajat ovat joku rahastusautomaatti. Sitä en tule ikinä kannattamaan.
» Suomeksi, satsaamalla valinta- ja kotimaisissa arvokilpailusysteemeissä huippuihin, saadaan kaikkien harrastajaosien kilpailemiseen ja tavoitteisiin syvyyttä. Vain kaikkien tasojen tavoitteiden kasvu ja näkyvyys ovat kasvun siemeniä. Tämä tarkoittaa niin osallistumis- kuin osaamistasollisten isojen kotimaisten kilpailujen määrän kasvattamista, eli samoihin kilpailuihin osallistuu useammin mahdollisimman moni huippu yhdessä huipulle haluavien kanssa ja kilpailemassa tosissaan.
Jos se satsaaminen tarkoittaa, että muut tekevät työt ja yhdet keräävät hyödyt, niin ainahan sitä voi kysyä, ketkä ovat tuon työn valmiit tekemään. Omalta osaltani en ole.
» Paineensietokykyä ylikorostetaan ja arvostetaan nykysysteemin hyvyytenä. Paineensietokyvyllä ei ole mitään tekemistä menestymiseen tai maajoukkuepääsyyn nykymenetelmällä. Hyvin, niin psyykkisesti, fyysisesti kuin teknisestikin harjoitellun ei paineesta välitä, osaa käyttää sitä hyväkseen tai ei sitä tunne. Jos joku väittää, että paineensietokykyä voi harjoittaa yhdessä kilpailussa vuodessa, niin on täysin hakoteillä. Nykymenetelmässä karsinnoissa paine katoaa, jos onnistut eka radalla kumpanakin päivänä. Jos paineensietokyky olisi ratkaisevaa, niin joukkueeseen pitäisi valita juuri ne eka radoilla epäonnistujat. Vain isoissa koti- ja ulkomaisissa kilpailuissa menestyneet ovat osoittaneet paineensietokyvyn oikean hallinnan. Yksi kilpailu ei moisen osittamiseen riitä.Paineensietokyky tulee sitä kautta, että tietää olevansa kunnossa ja tietää osaavansa asiat sekä että on terveenä. Se on perusta. Paineensietokyky ei ole ainoa mittari, mutta silläkin on merkitystä. Kilpailun koko tai missä päin maailmaa se käydään ei sinällään nosta mitään kilpailua ylitse muiden. Tärkeintä on muiden kilpailijoiden taso. Keskinäinen paremmuus on mahdollista saada selville myös vain jos todella kilpaillaan toisia vastaan. Johtopäätösten teko sellaisista kilpailuista, joissa todelliset vastustajat eivät ole paikalla, ei voi olla kovin loogista.
» Miksi alussa oli lueteltu muutama laji? Miettikääpä niiden julkisuusarvoa, varoja ja varojen käyttöä, maajoukkuetoimintaa, valmennus- ja kilpailujärjestelmiä. Mitkä lajeista ovat kasvaneet ja millä osa-alueella? Lähes kaikissa on samat ongelmat harrastusmahdollisuuksien ja -paikkojen suhteen. Sen tiedän, että talkootöitä tehdään todella monessa muussa lajissa todella paljon enemmän, kuin agilityssä ja syy on todellisen huippu- ja nuorisourheilun kehittämisen ja tukemisen puuttuminen. Nyt halutaan tukea ja kannustaa ns. harrastajia, jotka harrastavat jos harrastamisen edellytykset osataan hoitaa. Nyt niin ei tehdä tai osat tehdä. Agility ei ole ensimmäinen tai edes ainutlaatuinen suomalainen urheilulaji. Toimivia ja sovellettavissa olevia toimintamalleja on vaikka kuinka.
Noihin muihin lajeihin kommentoin jo ylempänä, joten tässä jätän sen vähemmälle.
Muissa lajeissa nuoria tuetaan siksi, että vanhemmat tukevat lastensa toimintaa. He myös poistuvat lajin parista, kun lapsen harrastus loppuu. Monet vanhemmat haluavat myös lapsistaan jopa tulevia ammattilaisia. Tästäkin on runsaasti tutkittua tietoa. On todella harmi, että agilityssa tätä nuorten tukemista on vielä melko vähän, mutta yksi tekijä on, että kaikista lapsista ei ole vielä toimimaan eläimen johtajana. Tämä on yksinkertainen selitys, eikä ainoa, mutta kuitenkin yksi melko merkittävä. L
» Kerropa ITe ne lajit, jotka saavat erikseen opetusministeriöltä rahoitusta huippu-urheiluun, miten, mitä ja miksi?
» Miksi agility ei tätä rahoitusta voisi saada?Yksinkertaisesti laji ei vielä ole valtiontuen piirissä kuten varmasti hyvin tiedät. Siksi myös mitään huippu-urheiluextrarahaa ei ole olemassa. Kun sitä aletaan opetusministeriöstä maksaa, olen kyllä valmis sen siihen ohjaamaan, koska jo jakoperusteiden mukaan muuta vaihtoehtoa ei ole edes olemassa. Sitä odotellessa tavallisten harrastajien rahoja en huipuille ohjaisi. En myöskään usko, että harrastajat olisivat halukkaita tuota tukea antamaan.