Jutun lähetti Asiantuntemustako? , Lokakuun 13, 2011 kello: 22:34:02
Re: HerätysVastineena juttuun: Re: Herätys, jonka kirjoitti: ITe , Lokakuun 13, 2011 kello: 02:04:11:
Kun ITe pidät niin SLU:n tuottamasta materiaalista, niin tässä sitä sinulle lisää.
Vastauksesi alkavat olemaan linjaa jos tädillä olisi munat, niin hän olisi setä. Ihan samoin voitaisiin rajata osallistujajoukko joka maan harrastajamäärien suhteen, niin Suomesta ei pääsisi PM- tai MM-kisoihin, kuin muutama koirakko.
Talousihminen et näytä olevan, jos harrastaminen ja lajin kehitys on kolmesta tai edes kymmenestä eurosta kiinni. Euron kisamaksun korotuksella ja samaisen euron siirtämisen toiminnan oikeaan kehittämiseenkin on kokonaisuuksiltaan edullinen. No eipä tosin SAGIkaan ole oikein taloudenhoidon kanssa sinut.
Perspektiiviä millainen on agilityn harrastajamäärä ja miten se jakautuu. Agilityn edellä harrastajamäärissä ovat mm. auto-urheilu, kiipeily, sukellus, purjehdus noin 1,5 2 kertaisilla harrastajamäärillä. Samoissa määrissä ovat useat kamppailulajit, taitoluistelu ja moottorikelkkailu. Eli puhutaan marginaalilajista ja lajeista joiden kasvua rajoittaa mm. harrastuspaikkojen puute ja lajeista, joissa kaikissa muissa paitsi taistelulajeissa liikkuvat isot rahat. Toisaalta taistelulajit ovat pitkälti ideologisia ja ns. trendilajeja, joita agility ei toivottavasti ole.
Jaetaan SAGIn sivujen 10 000/SLUn 6 500 harrastajaa huippu-, kilpa- ja harrastajaurheilijoihin. SLUn tutkimusten mukaan jako menee seuraavasti:
Harrastajia on 9 500
Kilpailijoita 500, joista alle 50 satsaa huippu-urheilun edellyttämällä tavalla, johon alle 50 yrittää nousta mukaan. Poikkeuksellisia maailman huippuja on n. 1 ja potenttialisia menestyjiä 2 - 5. Agility eroaa tästä massasta sillä, että lajin nuorten osuus on poikkeuksellisen pieni, joka pienentää kilpailijoiden ja huipulle pyrkivien suhteellista määrää ja lajin kasvamista.
Toisaalta nuorissa marginaalilajeissa yleensä kärki on suhteellisen laaja, mutta terävin kärki yleensä puuttuu, joten poikkeukselliset maailman huiput uupuvat ja potenttialisia on 3 - 8. Toinen yleinen piirre on, että huiput ovat myös valmentajia omien kokemustensa kautta.Selvyydeksi, että harrastajat ovat yleensä suurin kilpailuihin osallistuva joukko ja harrastajatkin voivat harrastaa tavoitteellisesti. Tämä pätee myös omiin valmennettaviini, joista noin puolet on ns. harrastajia, jotka tähtäävät johonkin yksittäiseen tavoitteeseen, enkä puhu nyt agilitystä.
Agilityn nykysysteemi on suunnattu väärään harrastajaosaan, jos halutaan, että lajin menestys- ja osaamistason nousutarina jatkossa säilyy ja laji kasvaa. Eväät ovat tällä hetkellä aika hyvät taistelulajien menestystarinalle. Menestymisessä onnella on aina pieni osuus, mutta vähääkin onnea aina tarvitaan ja tämä onni on ansaittava oikealla toiminnalla.
Nyt kasvua haetaan suuntaamalla kotimaiset arvokilpailut valintamenetelmineen harrastaja- ja juuri kilpailuosastoihin tuleviin. Tämä osa harrastajista kilpailee ja harrastaa taatusti olivat pääsyvaatimukset tai karsintamenetelmät mitkä tahansa. Nykymenetelmä tekee taviskilpailuista tasapaksuja, kun kaikissa kilpailuissa on vain yksi tavoite. Harrastaja- ja juuri kilpailuosastoihin pyrkivien suurin motivaatio pitkässä juoksussa kilpailemiseen ja harjoitteluun on, jos saa kunnolla mitata tasoaan alle 100 huippua tai huipulle pyrkivän vastaan.
Jos näihin alle sadan kärkiryhmään satsataan ja annetaan kunnon mahdollisuudet harjoitella, hankkia rahaa ja aikaa tavoitteelliseen harjoitteluun ja tarjota kunnon kilpailuita, saadaan kaikissa harrastajaryhmissä kasvua niin määrällisesti kuin osaamisestikin. Vain huippu-urheilu nostaa kouluttautumisen ja motivaation tasoa, taloudellisten mahdollisuuksien kasvamista kaikissa harrastamistasoissa. Sisäsiittoinen koulutus/valmennus johtaa taantumukseen.
Suomeksi, satsaamalla valinta- ja kotimaisissa arvokilpailusysteemeissä huippuihin, saadaan kaikkien harrastajaosien kilpailemiseen ja tavoitteisiin syvyyttä. Vain kaikkien tasojen tavoitteiden kasvu ja näkyvyys ovat kasvun siemeniä. Tämä tarkoittaa niin osallistumis- kuin osaamistasollisten isojen kotimaisten kilpailujen määrän kasvattamista, eli samoihin kilpailuihin osallistuu useammin mahdollisimman moni huippu yhdessä huipulle haluavien kanssa ja kilpailemassa tosissaan.
Paineensietokykyä ylikorostetaan ja arvostetaan nykysysteemin hyvyytenä. Paineensietokyvyllä ei ole mitään tekemistä menestymiseen tai maajoukkuepääsyyn nykymenetelmällä. Hyvin, niin psyykkisesti, fyysisesti kuin teknisestikin harjoitellun ei paineesta välitä, osaa käyttää sitä hyväkseen tai ei sitä tunne. Jos joku väittää, että paineensietokykyä voi harjoittaa yhdessä kilpailussa vuodessa, niin on täysin hakoteillä. Nykymenetelmässä karsinnoissa paine katoaa, jos onnistut eka radalla kumpanakin päivänä. Jos paineensietokyky olisi ratkaisevaa, niin joukkueeseen pitäisi valita juuri ne eka radoilla epäonnistujat. Vain isoissa koti- ja ulkomaisissa kilpailuissa menestyneet ovat osoittaneet paineensietokyvyn oikean hallinnan. Yksi kilpailu ei moisen osittamiseen riitä.
Miksi alussa oli lueteltu muutama laji? Miettikääpä niiden julkisuusarvoa, varoja ja varojen käyttöä, maajoukkuetoimintaa, valmennus- ja kilpailujärjestelmiä. Mitkä lajeista ovat kasvaneet ja millä osa-alueella? Lähes kaikissa on samat ongelmat harrastusmahdollisuuksien ja -paikkojen suhteen. Sen tiedän, että talkootöitä tehdään todella monessa muussa lajissa todella paljon enemmän, kuin agilityssä ja syy on todellisen huippu- ja nuorisourheilun kehittämisen ja tukemisen puuttuminen. Nyt halutaan tukea ja kannustaa ns. harrastajia, jotka harrastavat jos harrastamisen edellytykset osataan hoitaa. Nyt niin ei tehdä tai osat tehdä. Agility ei ole ensimmäinen tai edes ainutlaatuinen suomalainen urheilulaji. Toimivia ja sovellettavissa olevia toimintamalleja on vaikka kuinka.
Kerropa ITe ne lajit, jotka saavat erikseen opetusministeriöltä rahoitusta huippu-urheiluun, miten, mitä ja miksi?
Miksi agility ei tätä rahoitusta voisi saada?